maanantai 28. huhtikuuta 2014

Mid-semester break

Viikko sitten kotiuduttiin tehokkaasti tien päällä vietetyltä midsemester breikiltä. Reissulla nähtiin niin monta mestaa ja metkua, että pitää alkaa kirjailemaan blogiin ennen kuin unohtuu. Suunnitelmana lähtiessä oli nähdä pohjoista Namibiaa, Victoria Falls Zimbabwen ja Zambian rajalla, sekä ajaa takaisin Botswanan kautta. Erkki saapui Windhoekkiin keskiviikkona, ja kahdentoista päivän reissuun lähdettiin perjantaina 11.4.. Sunnuntaina karavaaniin liittyi myös etelänreissultaan selvinneet itävaltaiset vaihtari/kämppis-frendit (Michael, Sebastian, Stefan) ja saksalainen Vili.

Janne, Kalle, Sebastian, Erkki, Michael, Jussi, Stefa, Vili

Reissua edeltävänä keskiviikkona vain grillailtiin kämpillä ja käytiin esittelemässä Erkille Windhoekin hurjan aktiivista keskiviikkoillan yöelämää. Illan aikana luvattu vierailu lappeenrannan tytöille toteutettiin seuraavana päivänä ja mentiin Home of Good Hopeen Katuturaan katsomaan missä tytöt työskentelee. Home of Good Hope on samantyyppinen järjestö, jossa ollaan aiemminkin Katuturassa vierailtu. Kaksivuotiaista kouluikäisiin olevat lapset tulevat köyhältä lähialueelta nauttimaan lounasta ja leikkimään. Päivään kuului mm. tanssit ringissä, johon meidätkin laitettiin pareittain jortsailemaan. Lapsilla oli hauskaa.



Katuturan karumpaakin puolta nähtiin, kun ohi kulkevalla tiellä parveili iso joukko ihmisiä ja paikallinen HoGH työntekijä lähti mukaan näyttämään mitä siellä tapahtuu. Paikallinen kaveri oli jäänyt verekseltään kiinni toisen asuntoon murtautumisesta, joten rosvo oli sidottu sähköpiuhoilla nippuun ja laitettu kadulle muiden hakattavaksi ennen poliisille viemistä. Mukana turpakekkereissä oli alueen ihmisiä vauvasta vaariin ja muoriin. Rosvoa mätkittiin nyrkeillä ja puiden oksilla, mutta paikallisen mukaan tämä rosvo pääsi helpolla. Jos turpakekkerit olisi pidetty viiden aikaan iltapäivällä, ihmisiä olisi voinut kuulemma olla mukana satoja. Oikeus omaan käteen ja sen jälkeen vasta poliisille toimii kuulemma parempana opetuksena.


Perjantaiaamuna autovuokraamon jamppa nouti meijjät vuokraamolle ja saatin kärry alle. Huhut kertoi, että pohjosessa tiet on sadekauden jäljiltä kehnoina, joten päätettiin ottaa tälle reissulle vähän isompaa nelivetoa alle. Nissanissa oli kaksi kahden hengen kattotelttaa, jääkaappi, kaikki leirivermeet ynnä muut hienoudet. Auton pakkauksen jälkeen suunnattiin nokka kohti pohjoista ja Waterbergin kansallispuistoa. Waterberg osoittautui meille todelliseksi WATERbergiksi. Illalla auringon paistaessa päästiin kiipeilemään ylängölle ja upeille näkymille, mutta yöllä tuli joidenkin lähteiden mukaan yli 17 cm vettä. Oltiin varattu järjestetty aamuajelu eläinten bonggailuun, mutta sateen vuoksi jäi tekemättä.




Lauantaiaamuna tilanne ei näyttänyt yhtään paremmalta sään suhteen, joten päätettiin nostaa kytkintä ja jatkaa matkaa. Checkoutin jälkeen respan täti vain huikkasi, että "ajelkaahan varovasti siellä on varmaan vettä tiellä. Menkää vaan samoja uria kun muut ovat ajaneet." Jeps. Päästiin varmaa 10 km kuravellitietä Waterbergistä, kun kohtaloksi koitunut virtaus oli edessä. Oltiin ylitetty sama kohta kuivana edellisenä päivänä, eikä voitu mitenkään kuvitella että siinä olisi niin syvää. Lyhyttä nelivetoa päälle vaan ja yli, mutta vauhti oli liian kova ja joki oli liian syvä. Heti ylityksen alussa oli syvänne, jossa vesi nousi tuulilasille asti. Auto rupesi takkuamaan ja lopulta sammui kokonaan. Keskelle jokea. Minuutin perkelöinnin jälkeen ruvettiin miettimään seuraavaa peliliikettä. Ensin soitettiin takaisin respaan ja kerrottiin että we are in the middle of a fucking river. Apua on tulossa. Ok. Seuraavaksi soitettiin autovuokraamoon ja kerrottiin sama tarina. Sieltä käskettiin soittamaan uudestaan kun ollaan kuivilla. Noin 15 minuutin venailun jälkeen iso neliveto tuli nyppäämään meidät kuiville ja soitettiin takaisin vuokraamoon. Sieltä käskettiin koittamaan starttia, joka kyllä pyöritti, mutta ei startannut. Noh. "Lähetetään teille hinuri Otjiwarongosta menee semmonen kolmisen tuntia." Ok.




Tämä aika sitten kökittiin auton vieressä ja katsottiin, kuinka se ylitys olisi pitänyt tehdä. Showta ihmetellessä pistettiin leirikeittimellä kahvit tulille ja leiripöytää pystyyn. Monia autoja huristeli virrasta yli. Jopa Toyota Corolla meni takavaloja myöten pinnan alla, joskin isomman nelivedon hinaamana. Ranskalaisen pariskunnan automaatti CRV ylitti virran paikallisen peruuttamana, ettei vesi mene koneeseen. Hmm. Mistä näitä olisi voinut tietää. Jossain kohtaa vesi nousi niin korkealle, ettei hinauskuskitkaan enään halunnut ylittää virtaa. Tuntien venaamisen jälkeen lavahinuri saapui mestoille ja lastattiin Nissani kyytiin. 90 km ajomatka lavan kyydissä ja auton korjaaminen (sytytystulppien ja koneen kuivaus pyörittämällä) tuli maksamaan vajaat parisataa euroa. Oltiin onnellisia ja tyytyväisiä, että selvittiin niin vähällä. Kun Nismo sitten ekan kerran käynnistyi pienen kuivattelun jälkeen, pakoputki sylkäsi varmaan litran vettä huoltoliikkeen lattialle. Heh. Vesi olis voinu varmaan paskoa moottorin pahemminkin, mutta oltiin onnekkaita ja päästiin jatkamaan matkaa.






Kaiken sateen ja muun koetun kurjuuden takia päätettiin että tarvitaan hotelliyö Otjiwarongossa kuivataksemme ittemme ja kamamme. Toinen yö leireilyä edessä ja ollaan jo hotellissa uikuttamassa, mutta hyvää teki. Sunnuntaina jatkettiin matkaa hyvin nukutun yön jälkeen vähän vähemmän kettuuntuneena kohti Etoshaa.

Etosha on Namibian suosituin matkakohde ja siellä on parhaat mahdollisuudet eläinten bonggailuun. Siistiä ja harvinaista Etoshassa on se, että 22 000 neliökilometrin alueella saa kruisailla omalla autolla omaan tahtiin ja tehdä bongailut aivan itse. Kansallispuistossa on kolme aidattua leirintäaluetta, joiden portit aukeaa ja sulkeutuu auringon nousemisen ja laskemisen tahtiin. Leirintäalueilla tuli aina olla ennen auringonlaskua, tai tiedossa olisi isot sakot. Etoshaan lähdettiin siis bonggaamaan isoa vitosta, eli big fiveä, eli ronsua, sarvikuonoa, puhvelia, leijonaa ja leopardia.



Kokonaisuudessaan pyörittiin Etoshan alueella kaksi yötä ja kolme päivää. Tavattiin Konttorilla matkaava kaveriporukka ensimmäisellä leirintäalueella muutama tunti meidän saapumisen jälkeen. Päivät alueella meni hyvin pitkälti ajaessa pitkin kansallispuistoa ja spottaillessa eläimiä. Saldona ronsu, sarvikuono, leijonia, gepardi, kiraffeja, seeproja, sarvipäitä, lintuloisia monenmoisia, mangusteja, käärmelöisiä ja monia muita.

























Mustan mamban kohtaaminen jäi hyvin mieleen. Konttori jyräsi mambalta niskat poikki, joka sitten jäi tielle katolleen makaamaan. Hetken päästä Mr. Mamba nousi sähisten mahalleen, vain niskat vähän vinossa. Ei me sitä kukaan mustaksi mambaksi tunnistettu (yks myrkyllisimmistä kusipäistä maanpäällä), joten kädet pitkällä ikkunoista kuvia. Viereen ajaneesta autosta tyttö hieman raotti ikkunaansa, ja huusi että: "close your windows its black mamba and it can jump in your car at any moment.". Meni ikkunat aika äkkiä säppiin. Hetken se siinä itteään sähisten keräili tällin jäljiltä ja luikerteli takaisin pusikkoon. Onneksi kukaan meistä ei mennyt dorkana ulos autosta ottamaan lähikuvia.





Etoshasta oli tarkoitus ajella tiistaina pitkä pätkä koilliseen Popa Falsseille, mutta tällä kertaa itävallalla oli vuorostaan auto-ongelmia. Oltiin etsimässä kartoista löydettyä "isoa puuta", joka oli jonkin sortin nähtävyys. Mitään puuta ei koskaan löydetty ja etsiessä paikkaa itävallan Toyota törmäsi heinikossa puun kantoon. Vasen etupyörä sojotti tällin jälkeen pahasti vinoon ja lähin kaupunki oli 200 km päässä. Kumpikin etupyörä jätti asfalttiin mustaa vanaa ja ujellus kuului kauas. Me lähdettiin painamaan Nissanilla kohti pohjoisella rajalla olevaa lähintä kaupunkia ja autokorjaamoa, kun Toyota taas tuli viittäkymppiä perässä, pelkopersiissä koska renkaat räjähtää. Päästiin Runduun ja löydettiin korjaamo, jonka pihaan loppujen lopuksi Konttorikin ujeltaen kurvasi. Runduun päästyämme oli jo pimeää, joten päätettiin majoittua joen rannalta löydettyyn leirintäalueeseen.





























Keskiviikkoaamuna karavaani starttasi uudella yrityksellä kohti Popa Fallsseja ja itää. Löydettiin metka leirintäalue taas joen rannalta, jonne vievät tiet olivat taas täynnä vesiesteitä. Tällä kertaa esteet selvitettiin kunnialla yli. Kerrankin oltiin valoisalla jossain perillä, joten varattiin illaksi leirintäalueen järjestämä kalastusreissu joelle. Kalan kalaa ei nähty mutta virtahevot (hevot? hevoset? wat) pilkisteli päitään jatkuvasti heinikossa ja keli helli.































Seuraavana päivänä lähtiessä käytiin vilkasemassa vaatimattomat Popa Fallssit ja jäätiin odottelemaan
mitä Victoria Falsseilla on tarjottavana. Sitten taas ajettiin. Torstaina ylitettiin Botswanan raja ja jäätiin leirintäalueelle rajan tuntumaan. Saatiin respassa sovittua meille perjantaiksi minibussikuljetukset Victoria Fallseille. Omalla autolla ei Zimbabwen ja Zambian rajaylitys- säätöjen takia kannata lähteä sekoilemaan.



Yö leirintäalueella Botswanan puolella osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Botswanan alueella on eniten norsuja maailmassa ja tämä väite todettiin yön aikana paikkansa pitäväksi. Istuskeltiin normaaliin tapaan iltaa leirintäalueella, kun pusikosta rupesi kuulumaan ryminää ja oksien katkeilua. Noin viiden norsun lauma oli yöpalalla kymmenisen metrin päässä meidän leiripaikasta. Vähän kauempana meidän leiristä Kalle ja Sebastian todisti, kuinka iso norsu pökki korvat pystyssä portilla olevaa puomia ja yritti sisään. Alueen vartija hätisteli jättiläistä heittelemällä kepukoita ja huutamalla. Kuumottavaa. Oksien katkeilu ja ryminä metsässä jatkui pitkälle yöhön.



Perjantaiaamuna pakkauduttiin minibussiin ja ajeltiin kohti Victoria Fallseja. Putoukset sijaitsee Zimbabwen ja Zambian rajalla Sambesi joessa. 1600 m leveästä ja 110 m syvästä putouksesta tiputtelee keskimäärin miljoonisen litraa vettä sekunnissa. Olosuhteet vaihtelee sadekauden mukaan, ja me oltiin mestoilla juuri sinä märimpänä ajankohtana. Kuski varoitteli todella kosteista olosuhteista viewpointeilla, joten onneksi jätettiin suurin osa vaatteista ja ylimääräsistä kamoista autoon. Vettä tuli viewpointeilla kuin saavista ja kierroksen jälkeen kaikki oli läpimärkiä. Kuivemmalla kaudella näkymät putouksille olisi paremmat, mutta oli se jatkuvassa vesisumussakin vaikuttava paikka.

Victoria Falls on myös otollinen paikka extereme-erkkeilyyn. Ostettiin Big Air- passit, joilla pääsi suorittamaan kolme aktiviteettia. Ensimmäinen oli melko lepponen Slide, jossa liuttiin vaijjerin varassa joen yli Zambiasta Zimbabwen puolelle. Toisena hypättiin 111 m benji joen ylittävältä sillalta, ja kolmas oli kaikista kuumottavin, eli Bridge Swing. Swingissä hypättiin jalat edellä sama 111 m vapaapudotus rinnasta kiinnitettynä ja jäätiin keinumaan joen päälle. Benjissä ei kerennyt edes tajuamaan mitä tapahtuu ja veren pakkatuessa päähän vielä vähemmän, mutta Swingissä pääsi hyvin nauttimaan maisemistakin.

Extreme-erkkeilyn uuvuttamina palattiin pimeällä takaisin samalle norsuleirintäalueelle ja kaikki painelivat melkeinpä suoraan nukkumaan. Seuraavana aamuna täytyi aloittaa matka takaisin kohti Windhoekkia, sillä ajettavaa muutamalle päivälle oli reilusti. Botswanan itäistä puolta ajellessa nähtiin paljon norsuja ja tällä kertaa ihan päivänvalossa. Ensimmäisenä pysäkkinä oli Okawangon suistoalueella sijaitseva Maun kaupunki. Leirintäalueella eksyttiin Botswanalaisen porukan leiriin ja vietettiin heidän kanssaan iltaa. Paikalliset olivat tulleet koko suvun voimin pääkaupungista lomalle Mauniin ja porukkaa oli vauvasta vaariin. Tämä suku ja ilmeisesti Botswanalaiset yleensäkkin ovat todella kovia ottamaan brenkkua. Hauskaa oli aamuun asti. Aikaisemmin nukkumaan menneet kävivät aamulla kanooteilla pyörähtämässä joessa, kun muut keräilivät yön jäljiltä voimia automatkaan.

Viimeiseksi yöks ajettiin sunnuntaina Namibian rajan tuntumaan, josta ei enään ollut maanantaille paljoa ajettavaa. Leirintäalue järjesti "aamukävelyjä", ja ajateltiin, että olisi se kiva jotain muutakin tehdä viimeisinä kolmena päivänä kuin vain ajaa. Aamulla lähdettiin sitten kävelemään oppaan ja kymmenen innokkaan saksalaisranskalaissveitsiläis-sukkasandaalituristin kanssa. Porukassa keski-ikä oli 120 vuotta ja heti alkuun alkoi ranskalaisrouvan valitus siitä, ettei opas puhu ranskaa. Jeps. Aamukävely oli varmaan ainakin kilometrin pitkä edestakaisin. 500 m ensin pusikkoon, ja VAU! täällähän on bushmanien heimo paikalla ja heitä rupeaa yllättäen tanssittamaan, kun meidän seurue saapuu paikalle. Opas tarinoi pitkät pätkät bushmanien elämästä "täällä puskan keskellä". Tarinoinnin jälkeen tehtiin bushmanien kanssa tuli puuta hankaamalla ja sitten opas kertoi mihin bushmanit käyttä mitäkin kasveja ja juuria. Sinäänsä mielenkiintoista, mutta homman teatraalisuus ärsytti. En tiedä menikö sukkasandaaliporukkaan satasella läpi, mutta me oltiin ainakin hieman skeptisiä. Teatterishown jälkeen pakattiin leiri viimeistä kertaa kasaan, ja suunnattiin viimeiselle pätkälle kohti Windhoekkia. Veikkaan että bushmanit tekivät saman.

Kaikenkaikkiaan huikeat 3500 kilometriä tien päällä. Pelkällä Windhoekissa lojumisella ei kyllä saa kunnollisia Afrikkawiboja, mutta näiden teiden varsilla pääsi oikeasti tuntemaan olevansa kaukana kotoa. Matkalla kohdatut vastoinkäymisetkin ovat tällä hetkellä vain kullattuja muistoja ja hyviä kokemuksia. Jälkikäteen mietittynä parin sadan autoremontitkin oli jo pelkästään niiden surkuhupaisien kuvien ja videoiden arvoisia, joita jokeen juuttuneesta autosta saatiin. Suurinta osaa matkan onnistuneisuudessa näyttelee kuitenkin porukka, jolla oltiin liikenteessä. Iso kiitos ja kumarrus kavereille unohtumattomasta reissusta!

Bloggaustahti on vähän hiipunut sitten alkumatkan. Arki ja rutiinit kun ne on täälläkin. Koitetaan kuitenkin saada vielä ainakin pari päivitystä aikaiseksi.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Reissunpäällä 2

Jatkoa Reissunpäällä 1:lle->

Viime viikonlopun reissulle vuokrattiin taas Konttori leirirensseleineen ja tällä kertaa suomitiimin lisäksi matkassa oli meidän kämpiltä saksalainen (Vili) ja etiopilainen (Dagi). Vili suorittaa internshippiänsä pankissa Windhoekissa ja Dagi iltaopiskelee meidän koulussa ja työskentelee täysipäiväisesti insinööritoimistossa. Päätös reissuun lähdöstä tuli extempporee keskellä viikkoa, kun mietittiin, ettei jaksa vain jäädä Windhoekkiin mädäntymään. Soitettiin vanhaan tuttuun autovuokraamoon ja saatiin sama loistava kärry kuin viimeksi. Konttori ei varmasti ole paras, mutta ainakin halvin ja sillä pääsee! Neliveto on vain showoffia.


Matkakohde oli taas eteläisessä Namibiassa. Alkuperäisissä suunnitelmissa oli vierailla Sossusvlein hiekkadyyneillä jo edellisellä reissulla, mutta etäisyyksien välinen liikkuminen veikin yllättävän paljon aikaa. Hyvä että päätettiin säästää dyynit täysin omalle viikonlopulle, koska edellisellä reissulla vierailu olisi mennyt hosumiseksi.


Perjantaina haettiin Costing Pricing- kokeen jälkeen auto, ja päästiin kaupan kautta matkaan. Reitiltä löytyi hyviä spotteja kuvailuun ja eläimiä töllötettäväksi. Aiemmin arvioitu matka-aika sitten vähän venähti, joten viimeiset satakilsaa tykitettiin säkkipimeässä. Löydettiin kumminkin pimeydestä huolimatta saksalaisen aiemmin varaamalle leirintäalueelle. Sossuvlei on yksi Namibian suosituimmista turistirysistä, joten etukäteen varaaminen oli suotavaa. Ohjelmassa illalla oli leirin pystytys, leiri-illallinen ja aikaisin nukkumaanmeno, sillä lauantai aamuna kello pirahti 5 am.


Tarkoitus aikaiselle herätykselle oli keretä hiekkadyynien huipulle katsomaan auringonnousua. Lähimmät dyynit on 45 km päässä majoitukista ja dyynien päälle kapuaminenkin ottaa aikansa, joten aamulla ei ollut aikaa jäädä telttaan kääntelemään kylkiä. Kuudelta saatiin konkkaronkka lastattua Konttoriin ja suunnattiin pirteinä kohti dyynejä. Todettiin matkalla, ettei millään keretä suuremmille dyyneille, joten tehtiin viisas päätös jäädä 80 metriselle  Dune 45:lle. Parinkymmenen minuutin kapuamisen jälkeen oltiin huipulla saksalaisen turistiryhmän kanssa. Taas kerran, mahtava auringonnousu. Dyynit värjäytyy auringon noustessa punaiseksi ja koko maisema muuttuu hetkessä aivan toiseksi. Hauskin osuus oli tulla dyyneiltä alas. Hyvää Gopro matskua.

Korkein nyppylä on Big Daddy

Dune nelivitosen valloituksen jälkeen ajettiin kohti korkeampia hiekkakasoja. Koko 60 km tie 2WD parkkiin on loistavassa kunnossa, mutta viimeinen 5 km pätkä itse Sossusvleihin ja isoimille dyyneille on jätetty päällystämättä. Ideana on varmasti ollut, että saa myytyä 4WDshuttlekyydit viimeiselle pätkälle. Tästä tulistuneina päätettiin tarpoa tämä 5 km hiekkavellitie, koska Konttorihan ei näihin nelivetoteihin pysty. Kävelymatka meni oikein rattoisasti rugbypalloa heitellessä ja saatiin matkalla myös kojoottikaveri, joka seurasi meitä hetken matkaa ja yritti päästä mukaan pallopeleihin.


Perillä otettiin hetki puun varjossa lepiä ja kippailtiin vettä. Edessä oli reilun kahden tunnin kapuaminen Sossusvlein suurimmalle dyynille, eli Big Daddylle. BD kohoaa 325 metriin ja on yksi maailman isoimpia luokassaan. Tarpominen polttavassa keskipäivän auringossa ja jalat upottavassa hiekassa osoittautui yllättävän rankaksi. Eipähän tarvinnut BDllä katsella saksalaisia turisteja. Paitsi yhtä. Ainoastaan eteläafrikkalainen pariskunta oli meidän lisäksi valloittamassa. Onneksi kannettiin kaksvetoparkilta mukaan yli 7 litraa vettä, koska muuten olisi kiipeäminen jäänyt tekemättä. Laskeutuiminen BD:ltä tapahtui samaan päättömään tyylin kuin Dune 45:llä.

Maisemat Big Daddyn huipulta. Valkoinen alue dyynien välissä on Deadvlei
Yksi Sossusvlein suosituimmista kohteista on Big Daddyn ja muiden dyynien väliin jäävä kuollut laakso, Deadvlei. Alueelle on aikoinaan virrannut jokivesiä (joka tuntuu tässä ympäristössä käsittämättömältä), mutta vesivirrat on muuttaneet kurssiaan. Laakso puineen on kuivunut paikalleen ja jotkin puut seisoo siellä ties monettako sataa vuotta edelleen paikallaan. Big Daddyltä laskeuduttiin suoraan laaksoon, joka on pari kilometriä pitkä ja sen toisessa päässä on vielä puut paikallaan. Vaikea selittää, mutta ehkä kuvista näkee paremmin. Maisema tuntui epätodellisesta, eikä sitä vaan millään saanut kameran linssille tallennettua sellaisena kuin haluaisi.

Kaiken tarpomisen jälkeen ja vesienkin loputtua, nöyrryttiin maksamaan kyyti 4WDshuttlella takaisin Konttorille. Yhden aikaan oltiin takaisin leirintäalueella ja kaikki oli aivan totaalisen finaalissa. Ketään ei kiinnostanut pätkääkään alkaa leirikokkaamaan, joten mentiin vetämään burgerit leirintäalueen ravintolaan. 100 asteinen teltta ei mahdollistanu päiväunia safkan päälle, joten sinniteltiin kahvin voimilla. Illalla suunnattiin Sesriem kanjonille aivan leirintäalueen kupeeseen katsomaan auringonlasku ja kilistelemään skumppapullon kanssa. Hyvä päivä sai hyvän päätöksen.

Sesriem Canyon
Iltaa jatkettiin leirinuotin loimussa tarinoita kertoen maailman siisteimmän tähtitaivaan alla. Läksiäisistä saaduista kahdesta Jaloviina- pullosta toinen koki illan mittaan yhdentähdenlennon. Seuraavana päivänä väsytti pitkään ja aamulla oli reippaita ja ei-niin-reippaita leirinpurkajia. Paluumatkalle valittiin taas toinen reitti kuin tullessa, ja taas riitti uutta nähtävää.


Seuraava viikonloppu vietetään varmaankin vain kotikonnuilla ja valmistaudutaan ensi viikon koerysään, sekä Kallen pikkuveljen Erkin saapumiseen. Erkki tulee keskiviikkona aloittamaan parin viikon lomansa meidän hoivissa. Meilläkin alkaa ensi viikon perjantaina midsemester break, jolloin suunnataan 12 päiväksi parin autollisen voimin kohti pohjoista. Seuraavat tarinat luultavasti tulee siltä reissulta.

Kotimatkan varrelta